Avioerot ovat yleistyneet ja valitettavasti Suomi pitää kärkisijoja EU-maiden avioerotilastoissa. 2000-luvulla on joka vuosi eronnut yli 13 000 suomalaisparia ja vuosittain Suomessa hajoaa noin 30 000 lapsen perhe. Keskimääräinen avioliiton pituus Suomessa on vajaa 12 vuotta.
Avioero on aina yksilöllinen kokemus ja jokaisella on omat mielipiteensä erojen syistä ja seurauksista. Tässä artikkelissa keskitymme erokriisiin perheneuvojakokemustemme sekä parisuhde- ja avioerotutkimusten näkökulmasta. Samalla haluamme muistuttaa, että tietoisuus avioeroa ennakoivista tekijöistä on lisääntynyt ja kirjallisuutta sekä ammattiapua on saatavilla.
Erokriisiin liittyy psykofyysisiä oireita, kuten unettomuutta, korostunutta väsymystä, nopeaa lihomista tai laihtumista. Tutkimusten mukaan eron harkintavaihe on useimmille raskain, vaikkakin vaikeudet voimistuvat selvästi vasta sitten, kun alkaa aktiivisesta erosta keskusteleminen. Monilla puoli vuotta kestävä harkinta-aika sisältää lukuisia raastavia päätöksiä; välillä päätetään erota ja taas luvataan yrittää uudelleen.
Eropäätöstä vaikeuttavat useimmiten lapset ja hyvä niin, sillä lasten vuoksi vähintäänkin kannattaa yrittää kaikkensa. Ne, jotka pitävät avioeropäätöstä helppona, ovat yleensä pitkään harkinneet eroavansa. Heille harkinta-aika on voinut olla tuskallinen, minkä vuoksi päätöksen hetkellä erovarmuus tuntuu helpotukselta. Joskus erosta puhuminen on muuttunut vuosien saatossa toivottomaksi uhkailuksi esimerkiksi alkoholisti-, väkivalta- tai uskottomuusperheissä. Näissä perheissä eropuheet tulevat toiselle todeksi vasta, kun erosta pitkään puhunut on vuorenvarma ja erovalmius on järkkymätön.
Avioeroa pidetään suruprosessina, jolle on ominaista monenlainen menettäminen. On tavallista, että epäonnistumisen ja pettymyksen tunteet vaihtuvat suuttumukseen, vihaan ja katkeruuteen. Avioerotutkijat ovat huomanneet, että ympäristö ei anna eronneille samoja mahdollisuuksia surra kuin omaisensa kuolemassa menettäneelle. Eronneita ei tavallisessa arjessa välttämättä tueta suremaan, vaan heitä rohkaistaan ennemminkin vihan tunteiden ilmaisuun. Eroryhmään osallistuminen antaa mahdollisuuden vaikeiden tunteiden käsittelyyn vertaisryhmässä.
Avioeron ajatellaan koostuvan erilaisista menetyksen vaiheista. Emotionaaliseksi eroksi nimitetään vaihetta, jolloin avioliitto alkaa näyttää epäonnistuneelta. Juridinen ero merkitsee avioliiton virallista loppumista. Taloudellisen eron vaiheessa puolisot jakavat omaisuuden ja tehdään taloudelliset päätökset. Lapsiperheissä erotaan yhteisestä vanhemmuudesta, mikä merkitsee päätösten tekoa lasten huoltajuudesta, elatusmaksuista ja tapaamisoikeuksista. Sosiaalisen eron vaiheessa eronneet saavat uuden aseman, roolin ja siviilisäädyn, johon totuttelemiseen voi mennä kauankin aikaa. Psyykkiseksi eroksi nimitetään eron jälkeistä aikaa, johon kuuluu jopa vuosia kestävä suru- ja kriisityö sekä uuden minuuden rakentaminen.
Tapa, jolla yhteiselämä päätetään, vaikuttaa usein merkittävästi siihen, miten elämä asettuu jatkossa. Lapsille vanhempien ero merkitsee aina suuria muutoksia ja lapsien on sopeuduttava aikuisten päätöksiin, vaikka he toisinaan saattavat haluta muuta. Lapsen on tultava tietoiseksi siitä, että ero ei ole hänen syytään ja vanhemmat rakastavat häntä, vaikka heidän suhteensa päättyy. Vanhemmat ovat usein sekä henkisesti ja taloudellisesti lujilla erokriisissä ja heillä ei riitä voimavaroja lastensa auttamiseen. Pahimmillaan lapsista tulee pelinappuloita vanhempien kiistojen välillä, kun mustamaalamisen ja huoltajuuskiistojen syövereissä unohdetaan lapsien todelliset tarpeet.
On arvokasta ymmärtää, että lapsilla on oikeus molempiin vanhempiinsa sekä heidän sukuihin eron jälkeenkin. Elämä erilleen muuton jälkeen monimutkaistuu ja vanhemmilta vaaditaan epäitsekkyyttä, joustavuutta, viisautta ja isoa sydäntä, jotta lapsen elämä saadaan järjestettyä heidän kasvuaan mahdollisimman hyvin tukevaksi. Vanhempien kannattaa tehdä sopivin väliajoin päivitettävä sopimus lapsen huollosta, tapaamisista, asumisesta, elatusavusta ja kasvatuksen päälinjoista. Toisinaan ulkopuolinen apu on välttämätöntä lapsen asioista päätettäessä. Vanhempien keskinäinen yhteistyö vaikuttaa lapsien sopeutumiseen enemmän kuin vanhempien yksilölliset suhteet lapsiinsa.
Avioero on aivan erilainen kokemus aikuisille ja lapsille. Tutkijoiden mukaan fyysistä ja henkistä väkivaltaa kokeneet lapset ovat ainoita, jotka tuntevat helpotusta vanhempiensa eron jälkeen. Suurin osa lapsista toivoo vanhempiensa yhteen palaamista vielä vuosienkin jälkeen. Avioero-tutkijoiden mukaan vain harvat osaavat aavistaa etukäteen avioeron psyykkisen kuormittavuuden. Tämän vuoksi olisi merkittävää, jos eron läpikäyneet puolisot ja heidän lapsensa voisivat kertoa kokemuksistaan ja täten auttaa myös parisuhdetta suunnittelevia ja parisuhteessa eläviä.