Tohtoroituminen on yksi merkittävin omaan kasvuuni ja elämääni vaikuttanut prosessi. Sen rinnalla äitiyteni sekä parisuhteeni ovat innoittaneet elämääni niin, että sitä voisi kutsua rakkauden paloksi. Rakkautta on sekin, että tuntuu hyvältä vaikuttaa elämässä kaikkeen siihen, mihin ylipäätään on mahdollista vaikuttaa. Väitöskirjani kirjoittaminen on avannut minulle mahdollisuuden vaikuttaa.
Olen kiitollinen neljän lapsen äitiydestä. Iloa tunnen myös siitä, että puolisoni Juha jakaa vanhemmuuden kanssani ja on jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan elämänkumppaninani mahdollistanut itseni kohtaamisen parisuhteemme avulla. Yksinäni en olisi suhdettani saavuttanut. Yksin ei olisi väitöskirjanikaan valmistunut. Elämän saavutuksiin tarvitaan hurja määrä päätöksiä ja luja usko tulevaan. Minulta vei vuosia ymmärtää oman lapsuudenkotini merkitys kyvylleni omistautua asioihin, joita pidän tärkeinä. Läheisilleni annan kiitoksen siitä, että he ovat vankkumattomasti mahdollistaneet opiskeluni uskomalla minuun ja auttamalla arjen järjestelyissä.
Uskoakseni olen ikuinen opiskelija, sillä olen aina nauttinut oppimisen ilosta. Tunnen valtavaa mielihyvää saavutuksista, joiden vuoksi on saanut haaveilla ja pitänyt pinnistellä. Itse itsensä voittaminen on uljasta vuosia kestäneen oppimisen opettelun ja perimänä saatujen lahjojen rinnalla. Jo kuusivuotiaasta saakka tähtäsin opettajaksi; harrastin, tein töitä ja opiskelin saavuttaakseni riittävästi pisteitä opettajakoulutukseen päästäkseni. Huippuhetkenäni muistan ylioppilaaksi pääsyni jälkeen samaisen syksyn Hämeenlinnassa, kun löysin nimeni OKL:ään hyväksyttyjen listalla. Opiskelin innokkaana ja valmistuin kahden ja puolen vuoden kuluttua luokanopettajan koulutusohjelmasta kasvatustieteiden maisteriksi. Gradua tehdessäni tiesin, että jonakin päivänä haluan antautua uudelleen tutkimuksen tekemiseen.
Tein muutaman vuoden luokanopettajan työtä, tulin äidiksi ja samoina vuosina opiskelin erilaisia avoimen yliopiston opintoja, kunnes perheopintojen kokonaisuutta suorittaessani pienellä liekillä kytenyt opiskeluintoni roihahti. Tein oppimistehtävän parisuhdeaiheesta ja huomasin, miten erityisellä tavalla kyseisen esseen kirjoittaminen lumosi ja innosti minua, vangitsi suorastaan. Lähdeaineistoa etsiessäni tiedostin, miten vähän Suomessa on tehty parisuhdetutkimusta huolimatta aiheen tärkeydestä ja niinpä päätin kääntyä väitöskirjaohjaajakseni toivomani ”rakkausprofessori” Kaarina Määtän puoleen Lapin yliopistoon. Lähetin professorille sähköpostia ja sain ystävällisen ja innostavan vastauksen, minkä seurauksena uppouduin rakkauden maailmaan – aloitin pitkäkestoisten parisuhteiden tutkimisen.
Oma perhetilanteeni luonnollisesti vaikutti väitöskirjan aloittamisen ajankohtaan. Meidän Enna ja Oskari olivat kouluikäisiä ja Sofianna ja Rosalia olivat alle kouluikäisiä. Halusin viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaani, joten aloimme etsiä lastenhoitajaa kotiimme. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että aamuisin sain syödä rauhassa aamupalan kaikkien lasteni kanssa ja saatella koululaiset matkaan. Lastenhoitajamme Milla Ketola tuli oman nuorimmaisen lapsensa kanssa meille aamuisin yhdeksän tienoilla, jolloin menin työhuoneeseeni tutkimukseni pariin. Päivisin söimme lounaan yhdessä ja hoitaja lähti kotiin iltapäivällä neljän tienoilla; ts. sain joka arkipäivä keskittyä noin kuuden tunnin ajan väitöskirjani tekemiseen. Lasten sairaspäivinä saatoin helposti jättää työpäiväni väliin ja jäädä itse hoitamaan lapsiani.
Vei aikansa ja vaati uurastusta kirjoittaa tutkimussuunnitelma, johon nojata aikataulussa pysymiseksi ja jonka avulla saada rahoitus väitöskirjan tekemisen ajaksi. Osallistuin tutkimuksen tekemisen kurssille, mikä aloitti fyysisesti raskaimmaksi kokemani matkustamisen. Etäisyys kotini ja yliopiston välillä on noin 800 kilometriä, joten nukuin junassa ja edullisimmissa matkustajakodeissa Rovaniemellä useita öitä seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana. Lähempänäkin olisi ollut kasvatustieteellisiä tiedekuntia, mutta loistavan ohjaajani vuoksi halusin suorittaa tohtorin tutkinnon Lapin yliopistoon. Pitkä välimatka ei muodostunut esteeksi tämän ajan viestintämahdollisuuksien vuoksi, vaan saatoin helposti pitää yhteyttä sähköpostitse ohjaajaani sekä tutkimusmetodologisille kursseille ja tohtoriseminaariin osallistuneisiin jatko-opiskelijakollegoihin. Ohjaajan kanssa käymäni ohjauskeskustelut sijoitimme jatkokoulutusseminaarien ja muiden Rovaniemelle suuntautuneiden jatko-opintomatkojeni yhteyteen. Joskus sain ohjausta myös puhelinneuvotteluina, ja yliopisto tarjosi minulle etäkäyttöoikeudet kirjaston tietokantoihin, joiden avulla saatoin kotoa käsin etsiä lähdekirjallisuutta.
Jatko-opinnot vaativat kuluja. Teorialähteiksi tarvitsemani ulkomaiset artikkelit osoittautuivat kalliiksi. Myös matkustamiseen kului rahaa. Harmittelin monesti, miksei jatko-opiskelija kokopäiväisesti opiskellessaankaan saa opiskelijakorttia. Haastattelujen keräämiseen vierähti muutama kuukausi ja ajokilometrejä kertyi noin 4500 km. Ilman rahoitusta väitöskirjan tekeminen olisi hankaloitunut. Onnekseni väitöskirjani aihe on koko kansaa kiinnostava ja ohjaajani kirjoitti hyvät suositukset, joten sain rahoitukset väitöskirjan tekemisen ajaksi.
En tiedä, olisinko jaksanut litteroida haastattelunauhoituksia lukuisien kuukausien ajan, lukea käyttökelvottomaksikin osoittautuneita, kaukolainoina tilaamiani artikkeleita ja kääntää vaikeasti ymmärrettäviä tekstejä, jos en olisi suhtautunut aiheeseeni vahvalla tunteen palolla. Ylpeänä siitä, että haastateltavani olivat avautuneet ja kertoneet avoimesti parisuhteistaan, yritin löytää aineistooni sopivinta analysointitapaa. Yliopiston järjestämien datasessioiden, aineistoanalysointia käsittelevien kirjojen sekä toisten väitöskirjojen lukemisen perusteella kallistuin fenomenologis-hermeneuttiseen lähestymistapaan. Ohjaajaltani sain vahvistuksen ja pääsin aloittamaan mielekkääksi kokemani analyysivaiheen. Jopa vielä runsaan kolmen vuoden jälkeen muistan joidenkin haastateltavieni lauseita tai lausahduksia, joita analysoidessani luin satoja kertoja.
Itselleni välitavoitteita asettaen ja niistä tiukasti kiinni pitäen eri tutkimuksen osat valmistuivat vähitellen. Ohjaajani luki lähettämäni tekstit kiireistään huolimatta nopeasti sekä antoi kannustavaa ja kehittävää palautetta. Saatoin turvallisin mielin luottaa hänen tarjoamiinsa ehdotuksiin, joista näkyi vankka vuosien myötä hankittu tietotaito.
Väitöskirjan viime metrit kirjoitin iltamyöhään ja käsikirjoitusta tarkastukseen jättäessäni oloni oli helpottunut, mutta samalla tuntui oudolta, kun elämässäni pitkään pääroolia edustanut projekti oli loppumassa. Odottaessani lausuntoja esitarkastajiltani professori Kirsi Tirriltä sekä dosentti Jouko Kiiskeltä kirjoitin väitöskirjani esipuheen sekä väitöstilaisuuden lection. Sain molempien tarkastajieni lausunnot nopeasti ja ilokseni selvisin pienillä parannusehdotuksilla. Lapin yliopistolle ominaiseen tapaan sain yhdessä graafikon kanssa suunnitella väitöskirjani kannet. Niissä näkyy kehittämäni parisuhteen ratasmalli, minkä syntyminen perustui lukuisiin mietteisiin ja vaiheisiin. Väitöskirjani etukannessa on äitini ja isäni hääkuva vuodelta 1963 symboloimassa haastateltavieni pitkiä avioliittoja, joista jokainen on välillä palanut melkein näkymättömällä liekillä ja toisinaan roihunnut mielettömällä rakkauden palolla.
Ennen omaa väitöstilaisuuttani olin käynyt vain kahdessa väitöstilaisuudessa, joten en juurikaan tiennyt, miten väitös etenee. Kysyin ohjaajaltani monia yksityiskohtia ja sain jopa soittaa vastaväittäjälleni kerran ennen väitöstilaisuutta, mikä tuntui helpottavalta.
Väitökseeni lähdin pikku-bussilla yhdessä läheisteni ja ystävieni kanssa. Matka Rovaniemelle oli leppoisa, mutta väitösaamuna olin kauhuissani. Olen vakuuttunut, etten yksinäni olisi löytänyt reittiä majoituspaikasta yliopistolle, vaikka kaupunki olikin jo tullut varsin tutuksi. En voinut ymmärtää, miksi olin lupautunut tuntia ennen väitöstilaisuutta lounaalle yhdessä kustoksena toimivan ohjaajani, professori Kaarina Määtän ja vastaväittäjäni, professori Kirsi Tirrin kanssa. Nälkä minulla ei todellakaan ollut, mutta ystävällisten seuralaisteni ja heidän valitsemiensa keventävien keskusteluaiheiden ansiosta en yhtäkkiä halunnutkaan paeta paikalta.
Astelin 02.09.2006 saliin, joka oli melkein täynnä tummiin pukeutuneita kuulijoita, ja tiesin eläväni elämäni huippuhetkeä. Keskityin, huokailin ja jopa unohdin pienokaisenikin, joista ainakin yksi nukkui makoisasti äidin väitellessä. Veljeni Veikko nauhoitti väitökseni videolle ja tuntuu edelleen hyvältä katsoa tyytyväistä hymyäni kohdassa, jossa vastaväittäjäni lukee loppulausuntoa. Jännitys oli ohi ja sain osakseni lämpimiä onnitteluhalauksia kakkukahvien kera. Illan upea karonkkajuhla oli ikimuistoinen, sillä sain lausua kiitokseni ja kuulla rakkaimpieni, ohjaajani ja vastaväittäjäni puheet sekä nauttia ohjelmallisesta tunnelmasta, jota vielä pari viikkoa väitöstilaisuuteni jälkeen jatkoimme kotonamme juhlimalla jälkikaronkkaa.
Uudet tuulet alkoivat puhaltaa väitökseni jälkeen. En tiedä, miten monta puhelin- ja sähköpostihaastettelua olen antanut. Pari kertaa olen ollut televisiolähetyksessä puhumassa kestävistä parisuhteista. Sain kustantajilta tarjouksia parisuhdekirjan kirjoittamisesta ja kohtalaisen pian väitökseni jälkeen aloitin nk. kansan version kirjoittamisen väitöskirjani pohjalta. Kirjani Pitkän parisuhteen salaisuus ilmestyi keväällä 2007 Otavan kustantamana.
Rakkausteemaa koskeva innostukseni ja kiinnostukseni ei ole lientynyt, vaan pikemminkin vain voimistunut entisestään. Olen kuluneen kolmen vuoden aikana kiertänyt luennoimassa yleisötilaisuuksissa, vanhempainilloissa, päiväkodeissa ja monissa eri tapahtumissa. Opettajakokemukseni, parisuhdekirjallisuuden tuntemus, parisuhdekestävyyttä selvittänyt väitöskirjatutkimukseni ja luonnollisesti oman elämän kokemukset ovat tarjonneet minulle mahdollisuuden tehdä ennaltaehkäisevää parisuhde- ja perhetyötä. Sitä työtä rakastan ja arvostan. Nykyisin teen myös terapiatyötä ja olen käynnistänyt paripsykoterapia-opintoni lisätäkseni omaa parisuhdeymmärrystäni ja pystyäkseni tukemaan ja auttamaan pareja heidän vaikeuksissaan. Väitöskirjatyöni myötä oma asiantuntemukseni on kasvanut, ja sen myötä minulle on avautunut aivan uudenlainen ammatillinen maailma ja vaikuttamisen mahdollisuudet. Väitöskirjani ei muutu, mutta minä muutuin sitä tehdessäni ja se lasteni tavoin kasvatti ja avartaa sekä innostaa minua edelleen.