Itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta. Se on kovin lyhyt aika maailman historiassamme, mutta meille suomalaisille menneet vuosikymmenet ovat olleet kehityksellisesti merkittäviä. Nöyrä kiitoksemme kuuluu itsenäisyytemme edestä taistelleille. Satavuotisjuhlavuoden tavoitteena on tarjota noin 17 000 elossa olevalle sotaveteraaneille hyvinvointia sekä maksuttomat kotiin annettavat avopalvelut kuntoutuspalveluiden lisäksi. Koko kuluva vuosi täyttyy hankkeista ja tapahtumista, joilla pyritään rakentamaan siltoja sukupolvien välille.
Huhtikuun 27. päivänä, jolloin vietettiin jo kolmannenkymmenennen kerran veteraanipäivää, sain seistä tuolla sillalla Kurikan kirkossa! Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Lasse Heikkilä sävelsi suomalaista sielunmaisemaa puhuttelevan Suomalaisen messun, jota on esitetty eri kokoonpanoilla lukuisissa tapahtumissa. Suomalainen messu juhlistaa luontokuvauksillaan iloa ja surua satavuotista itsenäisyyttään juhlivan Suomen kunniaksi. Alkuvuoden olen harjoitellut tämän sävelteoksen lauluja kuorojen kokoonpanossa, joka käy esiintymässä muutamassa kirkossa.
Kuuntelijoiden kyyneleet, taputukset, rytmikäs keinunta, sanojen tavoittelu, yhdessä laulamisen ilo ja jopa seisten kuuntelu todistavat, että kannamme yhdessä sisäistä perintöämme. Sävelteos alkaa ’Vaari-vainaan kannel’ -laululla, jossa sodassa isänsä menettänyt poika hautaa ikävän rintaansa työhön tarttuen. Työ on tänä päivänäkin monen pelastus vaikeiden aikojen yli. Voi olla halu hukuttaa huolet työn tekemiseen tai merkityksellinen ja arvokas työ tuo elämään sisällön.
Laulussa ’Itkua katuvan kansan’ Heikkilä sanoittaa suomalaisen tuntoja: ”Kaivoin haudan rintani routaan. Peittelin kiroten tunteeni sytehen. Ämmät, lapset itkeä joutaa. Mies se ei ole, joka pillittää.” Toivottavasti lukijani ovat toista mieltä. Kun palleaa puristaa, kurkussa on jatkuva pala, henki ei kunnolla kulje tai kasvot ovat kireydestä kireät, keho on alkanut oireilla sisään jääneitä tunteita. Kun tunteita patoaa sisäänsä kyllin kauan, niistä muodostuu kehon sisäinen jännitystila. On kaunista katsoa, kun sisäinen pato alkaa purkautua. Usein sen purkautumiseen tarvitaan keskusteluapua, joka poistaa pienin askelin padot. Kyyneleet ovat sielun hengittämistä.
”Ei loskainen tie alla saappaiden estä, minä tanssin elämän kyllyydestä” -sanat kuvaavat mainiolla tavalla toivoamme. Puhutaankohan missään maassa yhtä paljon säästä kuin Suomessa? Meitä kiinnostavat sääennustukset ja jopa sammakkoennustajiinkin uskojia riittää. Useat säähän liittyvät kansan sanonnat elävät ja iltapäivälehtien isot sääotsikot myyvät. Uskoakseni toivo paremmasta säästä kannattelee meitä suomalaisia ja joka kevät saamme varmuudella valoa, vaikka lämpö onkin lujassa.
Itselleni kaikista koskettavimmat sanat löytyvät laulusta ’Missä kulkee isät maan’. Heikkilä on varsinainen sananikkari, kun hän peräänkuuluttaa: ”Missä kulkee isät maan, kun pojat etsii miehuuttaan ja ottaa ensiaskeleita elämän?” Kolmannessa säkeistössä laulu jatkuu: ”Nuo miehet, jotka vastuutaan ei pysty kantamaan, ei isää ehkä itsekään oo tulleet tuntemaan, ja ken ei saa, hän ei voi antakaan.” Olen etuoikeutettu nainen, sillä olen saanut työssäni kuulla monien miesten sisäisiä mietteitä. Vailla isän seuraa kasvaneet suorittavat elämäänsä yrittäen tavoitella tasapainoa, joka ei näytä syntyvän läsnäoloa pakenemalla. On nimittäin vaikeaa olla toiselle läsnä, jos ei ole itse saanut osakseen läsnä olevaa rakkautta. Kukaan ei siis pakene vanhemmuuden vastuuta tahallaan, vaan omien kokemuksiensa vuoksi.
Satavuotiaan itsenäisen kotimaamme juhlavuotena saa kurkistaa omaan historiaansa. Millaiset mallit olen saanut? Mistä matkassani olen ylpeä ja mitä toivoisin itsestäni miehenä muistettavan? Millaista siltaa minä rakennan sukupolvien välille?