Pari päivää sitten sain yhden unelmani valmiiksi, mistä olen onnellinen ja samalla oloni on haikea. Oppilaitteni vanhempien/huoltajien kanssa yhteistyössä tehty kasvatuksen matka loppui osaltani kevätjuhlapäivänä. Oppilaani jatkavat matkaansa yläkouluun. Monet unelmistamme eivät toteudu itsestämme käsin, vaan unelmien toteutumiseen tarvitaan monen tekijän summa. Olen kiitollinen huikeista vuosista saatuani opettaa kuutta oppilastani reilun viiden vuoden ajan ja viittätoista runsaan kolme vuotta. Oppilaitteni kolmannen luokan olin Australiassa.
Jo lapsena halusin opettajaksi ja opettajaksi valmistuttuani aloin haaveilla mahdollisuudesta opettaa samaa ryhmää useamman vuoden. Olen suhdekeskeinen kasvattaja eli vakuuttavasti tiedän, että suhteen muodostuttua kumpikin osapuoli tuntee toisensa arvostuksen. Arvostus synnyttää luottamuksen, minkä kannattelemana saa olla oma itsensä, etsiä omaa erityisyyttään ja rohkeasti näyttää lahjakkuuksiaan. Suhdekeskeisyyteen sisältyy välittämisen pedagogiikkaa, joka tarkoittaa työn tekemistä sydämellä, vastuunottoa arjen tilanteista ja suhteista. Lapsen ymmärtäminen helpottuu, kun kasvattajana tuntee lapsen. Päivittäin koulussa on keskustelutilanteita, joissa puretaan tapahtunutta kaikkien osapuolien kannalta, puhutaan tunne- ja vuorovaikutustaidoista tai iloitaan oppilaiden onnistuneista kohtaamisista.
Lapset ovat aitoja kaikkine tunteineen ja opettavat aikuisille läsnäolon taitoa. Mitä nuoremmasta lapsesta on kyse, sitä vilpittömämmin lapsi kohtaa toisen. Aikuiselta vaaditaan pedagogista tahdikkuutta ymmärtää lasten haavoittuvuutta ja siitä syntyvää halua toimia lasten parhaaksi. Välittäminen vuorovaikutuksessa näkyy tapanamme olla suuntautunut toista ihmistä kohti. Tahdikkuus voi ilmetä tavassamme koskettaa toista, vetäytymisessä tai huomiotta jättämisessä. Toisinaan tahdikkuus on lujaa ja tiukkaa käyttäytymistä, jotta kasvavat ymmärtävät aikuisen halun suojella heitä.
Suhdekeskeisyys ei liity suinkaan vain kasvatukseen, sillä ihmisillä on tarve saada läheisyyttä, turvaa ja lohdutusta ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen. Nähdyksi tuleminen tai näkymättömäksi jääminen, kuulluksi tuleminen tai kuulematta jääminen, rakastavien rajojen saaminen tai välinpitämättömyydessä kasvaminen ovat jokaisen omia kasvukokemuksia ja useiden toistojen seurauksena pohjana kyvyllemme rakentaa aikuisena ihmissuhteita. Joskus tarvitaan korvaavia kokemuksia – ihmisiä, joiden kanssa saa kehittää vastavuoroista suhdetta. Terapeutti toimii korjaavana kehitysobjektina asiakkailleen ja usein puoliso jatkaa parisuhteessa sitä, mikä kumppanin vanhemmilta jäi kesken.
Jokaista elämämme ihmissuhdetta kannamme mukanamme, minkä vuoksi ei ole yhdentekevää, millaisia ihmissuhdemalleja meillä on kasvaessamme. Lähes kaikkien lastensuojelun asiakkaiden oireilu liittyy vastavuoroisuuden puutteeseen, joka valitettavasti selittyy tahattomalla ylisukupolvisella tavalla kasvattaa. Suomalaisessa koulussa sama opettaja tai koulunkäynnin ohjaaja kuuluu lapsen elämään useimmiten useita vuosia, jolloin on aikaa jakaa tunteita, havaintoja ja ajatuksia kielellisesti sekä eleillä, ilmeillä ja katseilla. Rakkaiksi tulleita oppilaitani koulutiellään tulevalle luokalle saattaessani oivalsin syvällisesti, miten toistemme kanssa viettämämme aika on muuttanut minua ja oppilaitani. Yhdessä kouluvuodessa on 190 koulupäivää. Viiden vuoden aikana meillä on ollut yhteistä aikaa 950 koulupäivää ja kolmessa vuodessa 570 koulupäivää. Jokaisesta oppilaastani olen tallettanut tietoisesti ja tiedostamatta muistoja, jotka ovat rakentaneet sisäistä karttaani, jonka kautta katson maailmaani ja tutustun siihen. Nyt tiedän, että kannatti unelmoida yhteisistä vuosista, sillä oppilaitteni opettamana arvostan entistäkin enemmän aitoja kohtaamisia!
Suhdekeskeisyyden ytimessä on oman mielen jakaminen toisille. Oletan, että tänä vuonna kolmetoista täyttävät oppilaani eivät vielä pohdi sisäisiä karttojaan ikänsä vuoksi kuten minä. Kevätjuhlassa valtoimenaan virranneet kyyneleeni ainakin viestivät heille ja minulle, miten rakkaiksi he vuosien aikana tulivat.