Olen usein ajatellut, miten paljon yhteistä on vanhemmuudessa ja johtajuudessa. Tästä syystä päätin kirjoittaa pidemmän kolumnin.
Mitä enemmän olen saanut kohdata ihmisiä syvällisesti tai auttaa heitä heidän vilpittömissä avunpyynnöissään, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut kasvatuksen tärkeydestä. Voiko mikään maailmassa ole merkityksellisempää?
Meillä jokaisella on takanamme lapsuus ja nuoruus, jota kannamme mukanamme. Tutkitusti vaikuttavinta ovat varhaisimmat ihmissuhteemme, joista ensisijaisesti meitä hoitaneet ihmiset ovat olleet vastuussa rakentaessaan vuorovaikutussuhdetta kanssamme. Tuon lähi-ihmissuhteen kannattelemina meistä jokainen on toivottavasti tullut nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi omine tarpeinemme. Me synnymme keskeneräisinä löytääksemme itsemme toisten avulla.
Meitä hoitaneiden ihmisten kyky hoivata, sensitiivisyys tunnistaa lastensa ajatuksia ja tuntemuksia sekä heidän elämäntilanteensa ovat luoneet meidän elämämme kivijalan. Puhtauden, vaatetuksen, ruuan ja kodin lisäksi vanhemmuuteen kuuluu paljon näkymätöntä, kuten rakkauden nimissä tarjottu läsnäolo, äänensävyt, ilmeet, kosketukset, auttaminen, suojelu, lohduttaminen, rohkaisu ja kannustaminen, jotka rakentavat perheen ilmapiirin tunneyhteyksien ja keskinäisten suhteiden myötä.
Lapselle läheisyys rakentuu vain läsnäolon kautta. Lapset seuraavat tarkasti hoitajiaan, kuuntelevat ja pohtivat, mitä sanotaan tai mitä jää sanomatta. Lapsuuden koti piirtyy jokaisen sydämeen niin sanottuna sisäisenä karttana, joka muokkaa loppuelämän odotuksia, toiveita ja tunteita.
Ensisijaisesti sisäinen karttamme vaikuttaa luottamukseemme– parhaimmillaan meitä hoitaneilla on ollut kyky asettaa meidän tarpeemme omiensa etusijalle, jolloin meidän omaksi itseksemme kasvamiselle on ollut kasvuperheessämme tilaa. Huoltajien tehtävä on auttaa lapsia tunnistamaan ja sietämään eri tunnekokemuksia turvallisesti kannateltuna. Isät ja äidit kykenevät tähän – kaikista tärkeimpään tehtäväänsä, mikäli heillä itsellään on mallinaan rakastavat rajat tai he ovat tietoisesti opetelleet tunne- ja vuorovaikutustaitoja: paha olo on nimetty kiukuksi, ärtymykseksi, suruksi, loukkaantumiseksi, pettymykseksi tai suuttumukseksi ja aikuinen on ottanut vastaan lapsen tunnekokemuksen sekä palauttanut sen lapselle siedettävänä lohdun, rohkaisun, lempeyden ja kannattelun muodossa.
Kiellot ovat olleet rakastavaa suojelua ja on tiedostettu, että vain tottelevaisuudesta – sääntöjen kunnioittamisesta kehittyy itsekuri! Nämä lapset ovat oppineet luottamaan ihmisiin ja elämään – lapsuuden kodin vuorovaikutussuhteet, toisilta kuullut huomiot ovat vähitellen siirtyneet käsitykseksi itsestä ts. itsearvostukseksi, minäpystyvyydeksi, omien ja toisten rajojen kunnioittamiseksi. Kodeissa, joissa vastuu ja vapaus ovat kulkeneet käsikädessä, kasvaa henkilöitä, jotka luottavat itseensä ja toisiin. Vanhempien tehtävänä on seurata herkkyydellä lapsensa kasvua ja antaa lapsen ikä- ja kehitystasoon nähden sopivasti vastuuta. Mikäli lapsi pystyy kantamaan hänelle annetun vastuun, vapautta voidaan lisätä. Jos lapsen lupaama ei onnistu, vapautta rajoitetaan, millä taataan lapsen suojelu. Tutkijat Eldad ja Benatov ovat todistaneet, että kodeissa luottamusta saaneet kykenevät johtajina luottamaan johdettaviinsa, mikä lisää mm. itseohjautuvuutta ja työhyvinvointia.
Kaikilla meillä ei ole mallinamme kotia, jossa aikuiset tunnistavat ja säätelevät tunnekokemuksiaan. Valitettavasti näissä kodeissa varsinkin vihamielisyyttä sisältävät tunteet jäävät vaille ymmärrystä ja johtavat tunteiden kieltämiseen ja niiden vähättelyyn. Jopa vauvat oppivat pidättelemään omia tunteitaan pyrkiessään olemaan hermostuttamatta tai suututtamatta vanhempaansa.
Hyvä vanhempi, kuten hyvä johtaja tai esihenkilö ansaitsee lastensa tai yhteisönsä kunnioituksen uskaltamalla puuttua ikäviin ja haastaviin tilanteisiin ja asioihin. Jo kauan sitten kuulin oivallisen vertauksen: hyvä vanhempi ja hyvä johtaja tietävät, mistä asioista he neuvottelevat ja mitkä asiat heidän tulee päättää. Kun kyseessä on lapsi, huoltaja voi antaa lapsensa valita vaatteidensa värit, mutta pakkasella vaihtoehtona eivät ole kesäkengät. Taitava huoltaja ei pelkää lapsensa kiukkua tai yritä miellyttää kasvavaa, vaan uskaltaa olla vahva ja turvallinen aikuinen.
Esihenkilönkään ei koskaan saisi ajautua harhaluuloon, että hänen pitää kerjätä hyväksyntää ja jättää sanomatta asioita, jotka saattavat pahoittaa jonkun mielen. Päinvastoin: vastuuta johtajuudesta kantamalla esihenkilö palvelee toisia, sietää ulkopuolelle jäämisen tunteitaan ja puuttuu asioihin, joihin on tultava muutos. Mikäli johtaja ei tee näin, työyhteisössä syntyy hämmennystä, kaoottisuutta ja turvattomuutta. Vallan ottavat ne, joille se ei kuulu.
Sama tapahtuu kodeissa, joissa huoltajat eivät tunnista moraalista vastuutaan, vaan antavat lastensa päättää asioista, joihin heillä ei vielä ole ymmärrystä ja kykyä. Kasvatuksessa puhutaan Curling-vanhemmuudesta, jolla tarkoitetaan vanhempien pyrkimystä tasoittaa lastensa tie edeltä siten, ettei heidän lapsilleen tulisi pettymyksiä. Lapsista tulee kuninkaita ja kuningattaria, kun vanhempansa alamaisina ottavat vastaan ohjeita, pelkäävät mennä kotiinsa ja välttelevät julkisia paikkoja, joissa lapsensa käyttäytyvät pikku-diktaattoreina. Yksinkertaisimmillaan äidit ja isät saattavat pyytää lupaa lapsiltaan mitä eriskummallisimpiin asioihin. Taannoin eräs äiti kysyi 14-vuotiaalta pojaltaan lupaa istua terveydenhoitajan odotustilassa sen ajan, kun poika oli terveystarkastuksessaan. Miten monta kertaa olen varhaiskasvatuksen ammattilaisilta saanut pyynnön puhua tästä vanhempainilloissa. Heidän mukaansa on tavallista, että vanhemmat saattavat pyytää lupaa työhönsä lähtemiseen kolme- neljävuotiailta lapsiltaan aamun kiireissään, kun ovat tuomassa lapsiaan hoitoon.
Työyhteisöissä valtaa ei koskaan saisi olla heillä, jotka sitä hamuavat oman asemansa pönkittämiseksi. Johtaminen tiivistetyksi Tommy Hellstenin sanoin on tavoitteellista asioihin vaikuttamista.
Oman työni rehtorina näen palvelutehtäväksi – autan koulumme opettajia, kasvatusohjaajaa, koulunkäynninohjaajia ja muuta henkilökuntaa tekemään heidän työtään. Rakastan henkilökohtaisesti merkityksien pohtimista, sillä siten koen elämän tarjoavan paljon enemmän syvällisiä kokemuksia, joita tietoisesti haluan kerätä.
Kun minusta tuli äiti lähes 26 vuotta sitten, olin ollut opettajana joitakin vuosia ja koin, että minulla oli tuhat toinen toistaan kutkuttavampaa unelmaa, joita halusin kokea lasteni kanssa. Minulla oli myös vanhemmuudesta visio, jota olen saanut työstää puolisoni kanssa neljää lastamme kasvattaessamme. Edelleenkin olen sitä mieltä, että vanhemmuus on elämän merkittävin lahja, jossa onnistumista kannattaa tavoitella. Mitä hyvää ja arvostettavaa voi ammentaa omasta kasvuperheestä, mitä haluan tehdä toisin kuin minua hoitaneet tekivät ja mitä viisauksia olen poiminut kirjallisuudesta, keskusteluista ja näkemistäni tai kuulemistani tilanteista?
Tultuamme tietoiseksi omista kokemuksistamme ja tavoitteistamme, voimme muuttaa ja poistaa toiminta- ja kohtaamistapojamme toivomamme suuntaiseksi. Vain sen, minkä ihminen tiedostaa, voi muuttaa ja poistaa. Valitettavasti ihminen helposti toistaa sitä, mitä ei tiedosta. Jokaisella on mahdollisuus kehittyä ihmissuhdetaidoissaan, joten ei kannata jäädä uhriksi ja syyttää omia aiempia kokemuksiaan puutteellisista tunne- ja vuorovaikutustaidoistaan. Kehittymisen esteenä on tavallisesti tietoisuustaitojen puute. Itsensä reflektiivinen ruotiminen johtaa ihmisenä kasvamiseen, mikä on välttämätöntä sekä vanhempana että esihenkilönä. Kummassakin roolissa ollaan sidottuja olosuhteisiin, joissa tehtävänä on kehittää toimintaedellytyksiä ja turvallisia tunneyhteyksiä.
Tunneyhteyksien luominen ei onnistu kaikilta, sillä sen edellytyksenä on henkilön itsetuntemus eli tietoisuus omista puutteista, inhimillisyydestä ja erehtyväisyydestä. Omien säröjen ja virheiden tiedostaminen, syyllisyys ja siitä kumpuava sovittamisen ja selvittelemisen halu tekevät meistä armollisia itseämme kohtaan ja ennen kaikkea toisia kohtaan. Niin vanhempana kuin johtajana toimii ihmissuhteiden keskiössä eli on aina tekemisissä omien ja toisten tunteiden, ajatuksien ja mielipiteiden kanssa.
Mikäli tunnistaa itsessään eri tunteita, voi sietää paremmin toisten tunteita ja ymmärtää heidän ratkaisujaan tuomitsematta. Vanhemmuudessa paljon tutkittu mentalisaatio – kyky pitää oma ja toisen mieli mielessä on taito, jota voi itsessään kehittää ja se helpottaa äitiyttä ja isyyttä. Mitä hassunkurisemmankin käyttäytymisen taustalla on jokin selitys, minkä kuuleminen auttaa ymmärtämään ja ehkä jopa hyväksymään. Kasvattaja antaa lapselle tilan pohtia ja kertoa kokemastaan ja tuntemastaan, kun osaa vilpittömällä uteliaisuudella seurata ja tehdä oikeanlaisia kysymyksiä. Hyväksyntä, empaattisuus, leikkisyys ja uteliaisuus ovat avaimia, joilla vanhempana tai ammatikseen kasvattavana takaa lapselle ja nuorelle joustavuutta, vakautta ja turvaa. Työyhteisöissäkin virheiden tunnistaminen ja tunnustaminen, epävarmuuden sietäminen ja nöyryys ovat arvostettuja ja edellyttävät johdolta kykyä pitää toisten mielet mielissä.
Vuosikymmeniä sitten johtajat eivät voineet kysyä neuvoa johdettaviltaan tai vanhemmat pelkäsivät menettävänsä kasvonsa, jos tunnustivat lastensa olevan itseään taitavampia. Tämä on onneksi muuttunut, koska nykyisin osaamisesta on tullut arvo itsessään niin työpaikoilla kuin kodeissa. Kasvattajan tai johtajan ei suinkaan tarvitse osata kaikkea sitä, mitä lapset ja nuoret tai työpaikoilla työntekijät tekevät. Olennaista sekä vanhemmalle että esihenkilölle on tuoda esille toisia kunnioittaen heidän ainutlaatuisuutensa ja taitonsa, mikä luonnollisesti on mahtavaa koko perheen tai työyhteisön kannalta. Johtajuus on oikeastaan mahdollistamista, ei valvomista.
Toisinaan johtajana kannattaakin kuvitella itsensä johdettaviensa äidiksi tai isäksi, mikä helpottaa ajattelemaan heidän hyvinvointiaan ja tulevaisuuttaan. Mikä yhteishenki siitä syntyykään, kun esihenkilönä pyrkii tarjoamaan jokaiselle työyhteisössä mahdollisimman hyvät olosuhteet oppia ja loistaa omassa työssään!
Ehkä juuri empaattisuus, joka aina opitaan ihmissuhteissa, on taito, jota sekä johtajan että kasvattajan kannattaa tavoitella. Me ihmiset tarvitsemme aina toisiamme ja jotta meillä olisi hyvä olla toistemme seurassa, tulisimme ymmärretyiksi ja kuulluiksi, toivomme meitä kohtaavilta ihmisiltä empatiaa – kykyä asettua meidän asemaamme.
Aloittaessani uudessa työssäni kysyin etukäteen sähköpostitse koulun henkilökunnalta, mitä he arvostavat työyhteisössään. Enemmistö vastasi: työkavereita! Tiedetään, että sosiaaliset suhteet pitävät mielenterveyttä yllä. Kun kontaktit ja harrastukset olivat pahimman koronatilanteen aikaan katkolla, yksinäisyys, päihderiippuvuudet, taloudelliset vaikeudet ja perheväkivalta kärjistyivät. Tuolloin syntyi erityinen ”niitä näitä” -keskustelujen tilaus – empatiavaje.
Empatia ei ole tunne, vaan joukko taitoja ja ihmisymmärrystä. Jos lapsena olemme saaneet osaksemme empatiaa, me osaamme lohduttaa, emmekä vähättele toisten kokemaa. Empatiaa on huomattavasti helpompi kokea tuttuja tai rakkaita ihmisiä kohtaan. Ärsyttävän ihmisen kohtaaminen on huikea empatiatreeni. Niin vanhemmilta kuin johtajiltakin vaaditaan erilaisia treenejä. Johtajuuden puuttuessa valta muuttuu väkivallaksi tai mielivallaksi; saatetaan alkaa puhua pahaa ja syntyy kuvitelma, että toisten hyvä on itseltä pois. Jopa perheissä sisarukset tuntevat itsensä uhatuiksi ja pitävät siskojaan tai veljiään kilpailijoina työyhteisöistä puhumattakaan. Ilkeys lisää turvattomuutta, jonka aito ja ainoa lääke on empaattinen johtaminen. Ihan jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi ts. rakastetuksi. Välittämisen synnyttämä lojaliteetti omaa perhettä tai työyhteisöä kohtaan on jotakin!