Tuuli tuivertaa sateen kastelemia puita ja kellastuneet koivunlehdet leijailevat vihreälle nurmelle. Syksy tekee tuloaan. Onneksi juuri nyt ei sada!
Taidan olla liikuttuneessa mielentilassa; tällä kertaa herkistymiseni alkoi työkaverini esittelemästä ihanasta lastenlaulusta. Laulu kertoo Taneli Harmainen -siilistä, joka on jo eläkeiässä. Jukka Itkosen koskettavat sanat ovat totisinta totta. Aika vierähtää nopeammin kuin uskommekaan.
Lapsemme ovat antaneet tämän vuoden aikana minulle äitinä ja puolisolleni isänä huikeita hetkiä. Olemme saaneet jännittää harmonikkakisojen, ilmasotakoulun pääsykokeiden ja ylioppilaskirjoitusten merkeissä. Äidin kyyneleet ovat olleet herkässä, kun juuri äsken syntynyt tyttäremme pääsi ripille ja vasta eilen eskariautolle saattelemani poika lähti armeijan harmaisiin. Onnellisina ja samalla haikeina parhaillaan valmistaudumme pienen pieninä syntyneiden kaksostemme ylioppilasjuhlaan. Maarit Hurmerinnan laulu ´Lainaa vain´ soi mielessäni.
Ehdoton rakkauden voima tekee meissä vanhemmissa ihmeitä! Emme koskaan kykene täydellisyyteen, mutta riittää, kun teemme parhaamme. Vanhempina kylvämme sitä, mitä meihin on istutettu. Omien lasten varttuessa vakavoituu ja palaa hetkiin ja pikku-retkiin, joilla vuodet ovat täyttyneet. Mitä kaikkea osasin antaa? Mitä omat lapseni nyt kantavat ja mitä he muistavat? Mitä en ole ymmärtänyt? Mitä tekisin toisin, jos saisin uuden mahdollisuuden?
Useasti kotosalla juttelemme, mitä kukakin muistaa. Onneksemme meitä on useampi muistaja. Välillä toivon muistavani enemmänkin kuin muistan. Valokuvat, videonauhoitukset, joulukirjeet ja äitiyspakkauslaatikoihin säilyttämämme lasten aarteet auttavat muistamista. Hyvä tavaton, miten paljon onkaan tapahtunut! Ehkä lapsettomana olisin kokenut ihan jotakin muuta, mutta nämä kotonamme asuneet ja onneksi vielä asuvat opettajamme ovat tarjonneet elämänmakuisia päiviä.
Alan kuulostaa vanhalta mummolta, joka elää muistoissaan. Sallin itselleni hetkittäin sukellukset jo elettyihin vuosiin, sillä niistä kumpuaa kiitollisuus. Aina ei ole ollut helppoa; ehkä senkin vuoksi osaamme olla erityisen onnellisia arjen juhlahetkistä. Tavallista arkeahan elämä pääosin on ja hyvä niin, sillä ilman arkista raatamista juhlatkaan eivät tuntuisi juhlilta. Goethe jo aikoinaan totesi viisaana miehenä, että elämän vaivannäkö opettaa meitä sen aarteita arvostamaan.
Rohkeina otamme vastaan kaiken, mitä elämä tuo. Välillä pelottaa ja jännittää, mutta meillähän on täydellinen elämä täynnä laulun aiheita. Suvi Teräsniskan laulun sanoin ’Elämä on varjoa ja valoa, joskus se kyyneliin tiristää. Elämä on sekoitus onnea ja surullisia vaiheita…’ lopettelen herkistelyni ja lähden kukkapenkkien perkaamiseen, sillä runsaan viikon kuluttua saamme kotiimme vieraita, jotka yhdessä kanssamme juhlivat elämää ja esikoistemme valkolakkeja!
Olen varma, että sydämeni kulkee oman kehoni ulkopuolella ainakin neljänä palana. Ehkä jokin osa on minun sisässäkin.