Ehkä olet miettinyt, miksi puhutaan vakaista ja epävakaista ihmisistä tai lapsuuden ajan traumoista. Useimmiten käytetään termiä epävakaa personallisuus, kun tarkoitetaan mielenterveyden häiriötä. Häiriön tyypillisiä oireita ovat vaikeudet säädellä omaa käyttäytymistään ja ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Keskeisintä epävakaudelle on kyvyttömyys säädellä tai edes tunnistaa omia tunteita ja ajatuksia. Negatiivinen ärsyke saa epävakaan reagoimaan käsittämättömän voimakkaasti ja impulsiivisesti tai mieliala vaihtelee jopa ilman syytä useita kertoja päivässä. Ihmissuhteita sävyttää turvattomuus, epäluulo ja vihamielisyys.
Epävakaudelle altistavat erityisesti traumaattiset lapsuudenkokemukset. Jokainen meistä kohtaa elämänsä aikana järkyttäviä ja traumaattisia tilanteita. Kaikki meistä eivät kuitenkaan traumatisoidu, sillä toisilla on keinoja ja voimavaroja käsitellä ylivoimaiseltakin tuntuvia kokemuksia, joillakin on onnenaan turvallisia ihmissuhteita tai vertaistukea ja toisinaan apua tarvitseva osataan ohjata riittävän nopeasti hänelle sopivan avun äärelle. Valitettavasi rankkojen kokemuksien käsittelykeinot eivät jokaisen kohdalla ole terveellisiä asianomaiselle itselleen ja hänen läheisilleen. Esimerkiksi päihdeongelmat ovat oireita – epätoivoisia yrityksiä selvitä ulos ahdistuksesta tai turruttaa omaa pahaa oloa.
On merkityksellistä kertoa tutkittua tietoa. Tiedetään, että yksittäinen traumaattinen kokemus ei haavoita ihmisen mieltä yhtä todennäköisesti kuin toistuvat traumaattiset kokemukset. Eniten haavoittavat toistuvat traumaattiset kokemukset kiintymyssuhteissa. Kiintymyssuhde on tunneside, joka syntyy vuorovaikutuksessa lapsen ja vanhemman välillä. Vanhemman kiintymyssuhde omiin vanhempiinsa vaikuttaa hänen kykyynsä muodostaa kiintymys omaan lapseensa.
Kun lapsen tarpeet huomioidaan oikea-aikaisesti, lapsi oppii luottamaan häntä ensisijaisesti hoitavaan aikuiseen. Turvallisesti kiintynyt lapsi haluaa solmia läheisiä ihmissuhteita pelkäämättä hylätyksi tulemista ja osaa säädellä omia tunteitaan sekä ymmärtää muidenkin tunteita ja tarkoitusperiä ottamalla ne huomioon. Yksilöllinen kiintymystyyli vaikuttaa läpi elämän siihen, mitä tietoisesti ajattelemme itsestämme ja toisista sekä siihen, miltä läheiset ihmissuhteet tuntuvat.
Kiintymyssuhdeteoria on syntynyt lukemattomien tutkimuksien saattelemana ja sen avulla voidaan ymmärtää ihmisten erilaisia tapoja hakea toisiltaan läheisyyttä ja turvaa sekä ymmärtää ihmisten reagointitapoja vaaratilanteissa. Kiintymyssuhde vaikuttaa merkittävästi itsetuntoon, minäkuvaan ja siihen, miten luottaa toisiin ihmisiin. Kiintymyssuhdeteorian mukaan ihmisen kiintymys on turvallista, välttelevää, takertuvaa tai pelokasta. Tiedetään, että kiintymyssuhde pysyy useimmiten samana, millaiseksi se on lapsena muodostunut.
Nykyään puhutaan lapsuusajan haitallisista kokemuksista ja suojaavista kokemuksista. Ihmisen eliniän odote tutkimusten mukaan lyhenee, riippuvuudet ja monet sairaudet ovat todennäköisiä, jos ihminen kasvaessaan kokee haitallisia tekijöitä, kuten hoidon laiminlyöntiä, aineellista vaillejäämistä, tunne-elämän laiminlyöntiä, perheessä on päihde- tai mielenterveyden ongelma, läheinen on vankilassa, lapsi näkee tai kokee fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, vanhemmat eroavat tai lapsi joutuu eroon toisesta vanhemmastaan.
Varhaiset kokemukset pohjustavat aikuisuuden ihmissuhteita ja sekä sitä, millaisia vaikeuksia niissä mahdollisesti koemme. Kiintymyssuhdetrauma aiheuttaa hätää ja samalla heikentää kykyä säädellä tunteita. Tämä näkyy erityisesti koulussa turvattomasti kiintyneillä lapsilla; heiltä käytännössä puuttuu täysin tunnehillintä ja he ovat voimakkaassa suuttumuksen tilassaan lähes raivoisia, mikä on aina merkki avuttomuudesta ja hallitsemattomuudesta. Hyvin usein nuorten ja heidän huoltajiensa kanssa keskustellessa käy esille, että hallitsemattomat tunnereaktiot eivät ole ainoastaan kasvavien ongelma, vaan huoltajat itse kertovat räjähtelevänsä tai menettävänsä malttinsa. Kukaan ei tahallaan tai pahuuttaan ole kyvytön hillitsemään tunnereaktioitaan, vaan aina pitäisi pystyä ajattelemaan, mitä näille ihmisille on elämässään tapahtunut.
Millä keinoilla voisimme suojella kasvavien mieltä, jotta heistä aikuisina tulisi todennäköisimmin tasapainoisia? Bethell on yhdessä toisten tukijoiden kanssa todistanut, että aikuisiän hyvinvointi selittyy lapsuuden aikaisilla positiivisilla kokemuksilla, kuten lapsuuden perheessä on ollut mahdollista puhua tunteista, arjessa on ennustettavia rutiineja, perhe on ollut tukena vaikeuksissa, on osallistuttu yhteisön rutiineihin ja perinteisiin, kasvava on tuntenut yhteenkuuluvuutta yläkouluikäisenä, lapsella/nuorella on välittäviä opettajia, hän on kokenut saavansa tukea ystäviltä, hänellä on mahdollisuus hauskanpitoon, kasvavalla on ollut perheensä ulkopuolella hänestä aidosti kiinnostunut aikuinen sekä kotona turvaa, suojaa ja lohtua tarjoava aikuinen. Mikäli lapsuusiässä on vain yksi tai kaksi suojaavaa tekijää, aikuisena noin 48% raportoi mielenterveyden pulmia. Kolmesta viiteen lapsuuden suojaavaa tekijää merkitsee aikuisuudessa 25 prosentilla mielenterveyden ongelmia ja kuuden-seitsemän suojaavan lapsuuden tekijän tiedetään pudottavan mielenterveyden pulmat aikuisuudessa vajaaseen 13 prosenttiin. Ei ole siis kansanterveydellisesti yhdentekevää panostaa myönteisiin lapsuuden kokemuksiin, jotka todistetusti lieventävät epäsuotuisten kokemusten vaikutuksia.