Tunnejäljet vanhemmuutemme viitoittajia

Olen juuri tullut valtakunnallisilta perheneuvottelupäiviltä, joiden aiheena oli `Sodan jäljet meissä´. Luentojen ja keskustelujen lomassa me osallistujat ymmärsimme, miten vahvasti sotiemme seuraukset meissä edelleen vaikuttavat. Joku meistä on menettänyt isovanhempiaan, joku vanhempansa, jollakulla setä tai eno kaatui taisteluissa ja toiset saattoivat menettää veljiään. Myös kotioloissa jouduttiin luopumaan läheisistä. Meistä ihan jokaisella joku lähisukulaisista haavoittui joko fyysisesti tai henkisesti.

105 päivää kestäneen talvisodan ja reilu kolmevuotisen jatkosodan seurauksena alle 15-vuotiaista suomalaisista joka 20. menetti huoltajansa. Jokainen laittoi omat tarpeensa taka-alalle isänmaan hyvän vuoksi.  Nuoret pojat ja miehet omaa pelkoaan uhmaten puolustivat itsenäisyyttämme. Äidit uhrasivat lapsiaan, nuoret tytöt sulattivat jäätyneitä ruumiita, pesivät ja laittoivat heitä arkkuihin. Oli vaikeaa ilmaista kenellekään järjettömiä sotakokemuksiaan, koska uhrautuva puolustusajattelu oli vahva.

Liian monen piti pärjätä yksin. Ei ollut auttavia tahoja, joiden puoleen olisi käännytty. Työhön hukutettiin huolet, menetyksistä vaiettiin ja vähitellen kasvoi paksu nahka, jonka sisään jäi lukemattomia traumaattisia kokemuksia. Raakuus, julmuus, vilppi, kylmyys, nälkä, väsymys, kaipuu ja ääretön suru jyskyttivät monen sisällä ja heikkoutta ei saanut myöntää edes itselleen. Ihmisistä tuli armottomia ja häpeäkin esti psyykkisen avun hakemisen.

Lukemattomat 40- ja 50-luvun lapset ovat joutuneet sodan kokeneiden henkisesti vammautuneiden vanhempiensa tunteiden kantajiksi. Sodassa hermonsa menettäneet vanhemmat eivät kyenneet asettumaan lastensa asemaan. Vanhemmat eivät pystyneet iloitsemaan lapsistaan ja omia tai lasten kokemuksia vähäteltiin, kun oli taipumus ajatella, että jollakulla muulla on asiat vielä huonommin. Pienikin virhe sai vanhemmat hallitsemattoman kiukun eli raivon valtaan. Lapset vaikenivat ja jopa pelkäsivät vanhempiaan.

Näistä lapsista kasvoi kannattelijasukupolvi, joka oli oppinut varhaiseen vastuunottoon, mikä merkitsi lapsuuden huolettomuuden taakse jättämistä. Heillä ei välttämättä ollut vanhempaa, joka olisi fyysisen turvan lisäksi tarjonnut psyykkistä turvaa. Lasten oikuille, leikille ja riippuvuudelle ei ollut tilaa, minkä seurauksena lasten luonnollinen halu miellyttää vanhempaansa muuttui sodan runtelemien aikuisten ehdoilla elämiseksi.

Sota ja sen seuraukset muuttivat suomalaisia – opittiin välttelemään omia tunteita. Vanhemmat jopa menettämisen pelossaan eivät uskaltaneet kiintyä lapsiinsa. Oli lukemattomia perheitä, joissa ei puhuttu mistään tunteista ja välteltiin lasten hellimistä, koska luultiin sen pilaavan lapset. Näistä lapsista kasvoi aikuisia, jotka olivat tiedostamattaan oppineet elämään ilman toisten ihmisten osoittamaa rakkautta ja olemaan tunnetasolla riippumattomia. Heille avun pyytäminen oli lähes mahdotonta ja itsetuntonsa rakentui työn ja suorituksiin; ei toisten ihmisten myönteiseen palautteeseen tai rakkauden osoituksiin. Tärkeintä oli pärjätä omillaan.

Kuulostaako tutulta? Onko Sinullakin sisäänrakennettu vaatimus vahvuudesta ja itsenäisyydestä? Meillä monilla on, sillä me suomalaiset olemme sisukkaita suorittajia. Olemme työhön ja velvoitteisiin hukuttaen etääntyneet tunteistamme. Huolehdimme jälkikasvumme fyysisestä hyvinvoinnista – on ruokaa, vaatetta ja koti. Saatamme myös opettaa monia arvokkaita elämäntaitoja ja käytöstapoja.

Toiset meistä osaavat myös kohdata lapsensa tunnetasolla – empaattisesti yrittämättä itsenäistää lapsia liian aikaisin. Nämä vanhemmat eivät torju lastensa lähestymisyrityksiä ja lohdutuksen tarpeita työnsä ja kiireidensä vuoksi. Nämä vanhemmat opettelevat tunnehillintää, eivätkä käyttäydy arvaamattomasti tai pelottavasti. Nämä vanhemmat arvostavat perheen yhteisiä hetkiä, ovat mieleltään läsnä ja uteliaina tutustuvat vuosi vuodelta syvemmin maailman arvokkaimpiin lahjoihinsa – lapsiinsa.

Me kaikki olemme vanhempiemme lapsia ja osa meistä on lastensa vanhempia. 40- ja 50- luvulla syntyneiden lapset syntyivät 50- ja 60-luvulla ja ovat nyt iältään 50- ja 60-vuotiaita. Heidän lapsensa syntyivät 70- ja 80-luvuilla ja ovat nyt 30- ja 40-vuotiaita. Heidän lapsensa ovat syntyneet 90- ja 2000-luvuilla ja ovat nyt 10 – 20 -vuotiaita. Emme onneksemme joudu elämään sodassa ja meillä on vapaus valita, oppia ja muuttua. Mitä me haluamme lastemme meistä muistavan? Miten me toivomme lastemme omia lapsiaan kasvattavan?

Scroll to Top